Hienoa. Tästä syntyy vahva, ajankohtainen ja ajatuksia herättävä blogiartikkeli. Kirjoitan sen yleiskielellä, mutta niin, että se resonoi erityisesti suomalaisen työelämän ja arjen kokemusten kanssa – ilman puoluepoliittista huutamista.
Kun kopioimme vaatimukset, mutta unohdamme vastineet – miksi suomalainen malli horjuu
Suomessa on viime vuosina alkanut tuntua siltä, että jokin on pielessä.
Ei niin, että kaikki olisi romahtanut. Työpaikat ovat yhä pystyssä, kaupat auki ja kadut turvallisia. Mutta silti moni kokee väsymystä, turhautumista ja outoa epäluottamusta – ikään kuin yhteiskunta ei enää toimisi samalla logiikalla kuin ennen.
Yksi mahdollinen selitys löytyy yhdistelmästä, josta puhutaan harvoin kokonaisuutena:
Suomessa on alettu omaksua angloamerikkalaisen työelämän vaatimuksia –
ilman sen palkkatasoa, joustoja tai turvaverkkoja –
ja sitten ihmetellään, miksi tuottavuus ei kasva ja ihmiset voivat huonosti.
Pohjoismainen sopimus – hiljainen mutta toimiva
Pitkään suomalainen yhteiskunta perustui eräänlaiseen hiljaiseen sopimukseen:
Tee työsi hyvin, kanna vastuusi ja noudata sääntöjä →
yhteiskunta kohtelee sinua reilusti, luottaa sinuun ja turvaa perusasiat.
Tämä näkyi monessa:
- sairastaminen oli hyväksytty osa elämää
- työntekijään luotettiin
- kontrollia oli vähän
- ihmiset olivat sitoutuneita ja motivoituneita
Tämä ei ollut täydellinen malli, mutta se oli johdonmukainen. Vaatimukset ja vastineet olivat tasapainossa.
Mitä nyt on muuttunut?
Viime vuosina suunta on alkanut liukua toiseen suuntaan. Työelämässä korostetaan yhä enemmän:
- yksilön vastuuta
- joustavuutta
- poissaolojen minimointia
- “työkykyä” sairastamisen sijaan
Sairauslomista on tullut neuvottelukysymys. Etätyöstä peruste olla poissa vähemmän. Ihminen alkaa itsekin kysyä: olenko tarpeeksi sairas ollakseni kotona?
Tämä ajattelu muistuttaa angloamerikkalaista mallia – mutta vain osittain.
Ongelma: kopioidaan kuripuoli, ei vastapainoja
Angloamerikkalaisessa järjestelmässä:
- palkkataso on korkeampi
- työmarkkina on liikkuvampi
- työntekijä voi helpommin vaihtaa työpaikkaa
- riski ja palkinto kulkevat käsi kädessä
Suomessa taas:
- palkat ovat maltillisia
- asuntolainat ja perhe sitovat
- työmarkkina on jäykempi
- riskit siirretään yksilölle ilman vastaavaa kompensaatiota
Tämä on epätasapainoinen yhdistelmä.
Vaaditaan enemmän, mutta tarjotaan vähemmän.
Näennäistä tehokkuutta, todellista haittaa
Ajatus töissä sinnittelystä sairaana myydään usein tehokkuutena. Todellisuudessa se on päinvastaista.
Sairas ihminen:
- tekee enemmän virheitä
- ajattelee hitaammin
- kuormittuu enemmän
- tartuttaa muita
Tutkimuksessa ilmiötä kutsutaan presenteeismiksi: läsnäoloa ilman todellista tuottavuutta. Se näyttää hyvältä tilastoissa, mutta maksaa pitkällä aikavälillä enemmän kuin lyhyt sairausloma.
Tuottavuus ei synny pakottamalla, vaan palautumisesta, luottamuksesta ja siitä, että ihmiset jaksavat ajatella kirkkaasti.
Miksi tämä tuntuu “yhteiskunnan huonona fiiliksenä”?
Koska kyse ei ole vain työelämästä. Kun luottamus murenee yhdessä paikassa, se vuotaa kaikkialle:
- ihmiset väsyvät
- keskustelu kärjistyy
- tulevaisuususko heikkenee
- syntyvyys laskee
- vastakkainasettelu kasvaa
Yhteiskunta voi voida huonosti ilman, että yksikään mittari näyttää punaista.
Tämä ei ole nostalgiaa – vaan systeemikysymys
Kyse ei ole siitä, että ennen kaikki oli paremmin.
Eikä siitä, että työntekijöiltä ei saisi vaatia mitään.
Kyse on johdonmukaisuudesta.
Jos haluamme angloamerikkalaista joustavuutta, meidän pitäisi tarjota angloamerikkalaisia vastineita.
Jos haluamme pohjoismaista luottamusta ja sitoutumista, meidän pitäisi lopettaa sen rapauttaminen.
Nykyinen sekamalli tekee molemmat huonosti.
Lopuksi: tuottavuus syntyy ihmisistä, ei puristamisesta
Suomen todellinen kilpailuetu ei ole halpa työvoima, vaan:
- koulutus
- luottamus
- yhteistyö
- kyky ajatella pitkälle
Jos nämä uhrataan lyhytnäköisen tehokkuuden nimissä, lopputuloksena ei ole vahvempi talous – vaan väsyneempi yhteiskunta.
Ja se on lasku, jonka maksamme kaikki myöhemmin.
Tämä on erittäin ajankohtainen ja hyvin perusteltu aihe.